Ikävä.

Kello on vartin yli 11. Mulla on herätys alle 7 tunnin päästä, ja rankka viikko koulun ja koripallon parissa. Silti kuitenkaan en halua rueta nukkumaan. Mua kyllä väsyttää, mutta en halua nukkua vielä, koska ensimmäistä kertaa pitkään aikaan musta oikeesti tuntuu, että asiat tulee olemaan hyvin. Vaihtarina oleminen on rankkaa, paljon rankempaa kun mä olisin koskaan ikimaailmassa voinu kuvitella. Luulis kai että sitä osais edes yhden vuoden olla ilman kaikkea tuttua ja kuitenkin kun tiedät että se kaikki tuttu on kyllä sen vuoden päästä sua vastassa. Mutta tää on rankkaa. Mulla on ihan kauhee ikävä, ja välillä tuntuu että se ikävä on niin paha että sä et vaan yksinkertasesti enää kestä sitä.
          Mulla on ikävä mun äitiä, ja äidin haleja. Mulla on ikävä niitä hetkiä, kun äiti pääsi töistä ja toi Niilon (kissan) kampaamolta AUTOSSA takas kämpille syömään ja sitten kinasteltiin osaako se kissa kävellä sitä sataa metriä vai ei. Mulla on ikävä meidän outoja naurukohtauksia, ja sitä että sain juoruta äidille kaiken minun elämäni teinidraamailusta ja kavereista tietäen että äitiä oikeesti kiinnostaa ja että äiti oikeesti jopa nauttii niiden kuuntelemisesta. Kuitenkin eniten mulla on ikävä sitä että voin soittaa äidille milloin vaan tai kysyä käymään kun oli ikävä. Nykyään minun pitää miettiä aikaeroja ja kellonaikoja, ja jos ihan rehellisiä ollaan se tuntuu tosi pahalta ja väärältä.
          Mulla on ikävä mun kavereita, ja ne joista puhun kyllä osaa tunnistaa itsensä kuvauksesta. Mulla on ikävä niitä hetkiä, kun istuttiin vaan mun sohvalla, kuunneltiin musiikkia ja räplättiin puhelimia. Ei meidän tarvinnu tehdä yhtään mitään. Kerran puoleen tuntiin saatettiin kysyä joko että keitetäänkö kahvit tai ihmetellä missä muut menee. Mulla on myös ikävä niitä päiviä, kun se pari kaveria venykin vähän isommaksi porukaksi ja kaikki istuttiin takapihalla ja naurettiin mun pikkuhiljaa hajoavalle kaiteelle tai naapurin rasittavalle koiralle. Mulla on ikävä sitä että joku vaan yhtäkkiä tupsahtaa minun takapihalle ihan vaan koska voi, ja lähtee kymmenen minuutin päästä. Mulla on ikävä perjantain pippaloita, ja lauantai- aamuista muistelua ja naurahtelua edellisestä illasta. Mulla on ikävä sitä että mulla on ihmisiä mun ympärillä, keitä voin halata ja keille voin kertoa ihan mitä vaan tietäen että mun salaisuudet on turvassa. Yksinkertaistettuna mulla on ikävä sitä turvaa mitä te kaikki ihmiset mulle annoitte.
          Mun ikävä ei kuitenkaan vaan keskity ihmisiin. Mulla on niin kova ikävä muutamaa asiaa myös. Mulla on ikävä mun omaa kotia, mun omaa kämppää ja sen tunnelmaa. Mulla on ikävä mun entisiä rutiineja, ja niitä maisemia jotka näin päivittäin. Mulla on ikävä jokaista sadepäivää ja jokaista pakkasaamua. Mulla on ikävä jokaista reissua kauppaan ja jokaista koulupäivää. Mulla on ikävä koulunpihaa, mosaiikkia, kangaslampea ja jokaista polkua jota kuljin.
          Mutta vaikka mun ikävä näitä kaikkia asioita kohtaan on todella paha, tiiän että pääsen kohta takaisin kotiin kaiken tutun ja ihanan luo. Eniten minua ehkä ärsyttää se, miten tämä kaikki ikävä estää mun nautinnon täällä, ja se että kun olen takaisin Suomessa ikävöin kuitenkin takaisin tänne. Tänään kuitenkin tajusin että tämä kaikki on minusta itsestäni kiinni. Se miten näen tämän vaihtovuoden viiden vuoden päästä on kiinni minusta, ja siitä miten aikani käytän täällä. Ehkä nyt vihdoin kolmen kuukauden päästä oon valmis päästämään tän ikävän menemään ja keskittymään kaikkeen mikä täällä on, ja se tekee minut onnelliseksi. Ei äiti kuitenkaan maksanut niin isoa summaa siitä että pääsen ikävöimään kotia toiselle puolelle maailmaa. Haluan vaan ilmoittaa teille kaikille tutuille jotka tätä lukee että minulla on ikävä teitä, ja en malta odottaa sitä että pääsen takaisin teidän luo, mutta kuitenkin olen valmis ottamaan kaiken irti tästä vuodesta, ihan vaan että minulla on enemmän selitettävää teille kun tulen takaisin.